Säkeitä menneisyydestä
Kirjoittaja: kritiikkipiiri on lokakuu 8, 2007
Olen tänään miettinyt, miten aika vaikuttaa teksteihin. Miksi jotkut runot tai romaanit tuntuvat vanhentuneilta, kun taas toiset, vuosisatoja sitten kirjoitetut, säilyttävät tenhonsa ja koskettavat lukijaa ajan hampaasta huolimatta? Kuinka suuri merkitys on suomennoksella siihen, miten teksti säilyttää tuoreutensa?
On sanottu, että taiteilija pyrkii vastaamaan itseään askarruttavaan kysymykseen koko elämänsä ajan ja jokainen hänen teoksensa on yritys lähestyä tuota vastausta. Päteekö se kirjailijoihinkin? Päteekö se teihin, kritiikkipiiriläiset? Kiinnostavatko teitä samat aiheet kuin vaikkapa viisi, 10 tai 20 vuotta sitten? Vai joko yksi sydäntä kalvanut kysymys on saanut vastauksensa ja toinen valloittanut sen tilan?
Näitä miettiessäni siivosin laatikoitani, selailin vanhoja muistiinpanojani ja sukeltelin ajassa edestakaisin. Eteeni osui myös eräs taannoin kirjoittamani runo, pimenevään syksyyn sijoittuva sanallinen piirros. Olen julkaissut sen aiemmin omassa blogissani, mutta päätin asettaa sen näytille tännekin. Sherlock Holmes on todellakin kulkenut kanssani kauan, hymähdän. Mutta voiko runosta päätellä, milloin se on kirjoitettu?
Illan pimeydessä
poimin omenoita.
Pitkällä sauvalla pudottelen
syötävät maahan.
Taskulampun kera
leikin etsivää ja haen
niitä kätköistään ruohikosta
– kuin rikollisia.
Haa, milloinkahan piiloon
päässeet tulevat
kostamaan minulle!
lokakuu 9, 2007 at 2:37 pm
Mitäpä jos pudottaisit runostasi kaksi ensimmäistä riviä pois? Se voisi nostaa tekstin tunnelmaa, eikä kyse olisi enää syksystä vaan jostain ihan muusta, kenties?
lokakuu 9, 2007 at 3:11 pm
Moi Topi, vino huumorini hurraa moiselle poistolle, sillä ryhdyin heti miettimään, mitä kaikkea voisin pudotella pitkällä sauvalla syötäväksi. Mehiläispesiä? Lepakoita? Entäpä jos syötävät on vertauskuvallinen termi — kenen mannaa olenkaan ryöväämässä?
lokakuu 10, 2007 at 7:37 am
Hei!
Yhdelläkin sanalla voi olla voimakas vaikutus mielikuvan ohjailuun. Itse jäin kiinni tuohon sauvaan. Pitkä sauva ja paimen. Siitä ajatus lähtee kulkemaan opettamisen suuntaan. Onko kyseessä opettaja, joka ryhmysauvalla kolistelee kirjoitusvirheitä? Tai kirjoittaja, joka etsii tekstistään ontumia?
lokakuu 10, 2007 at 10:18 pm
Satu, tulkintaasi voi vaikuttaa nykyhetki ja roolini yhtenä kurssin ohjaajista (puhumattakaan siitä, että olen oma-aloitteisesti ilmoittanut olevani nipo suomen kielen suhteen). Miten runo mielestäsi avautuu, kun kerron, että olen kirjoittanut sen 31 vuotta sitten äidinkielen tunnilla?
lokakuu 11, 2007 at 7:41 am
Ensimmäisestä lukukerrasta lähtien, riippumatta siitä onko runossa kaksi ensimmäistä riviä vai ei, on Eijan runo näyttäytynyt minulle päiväkirjamerkintänä, jonka on kirjoittanut baareista ja clubeilta miehiä saalistava neferneferneferiäkin kauniimpi ja petollisempi Nainen. Me miehet olemme ikuisesti vain pulskia punaposkisia pikku omenoita, joita yön pimeydessä saalistava Nainen voi napsia mennen tullen. Ja tulee napsimaan vastakin. Rouskis! Nainen toki tietää, ettemme me piiloon päässeet miehet Naiselle koskaan tulisi kostamaan. Ei toki, hän vain leikkii ajatuksella - silläkin.
lokakuu 11, 2007 at 7:42 am
Olikohan tuolloin samanlaisia täiepidemioita kuin nykyisin kouluissa ja päiväkodeissa? Jos ei omenoita eikä sanoja poimittukaan vaan hiusten kätköissä piileskeleviä kiusankappaleita?
Kirjoittamasi runo on ajasta vapaa. Lukijalle jää mahdollisuuksia eri tulkinnoille. Ja sitten yleisemmin - Onko runoilijan välttämätöntä avata oman tekstin sisältö kertomalla, mistä tekstissä on ollut kyse silloin kun se kirjoitettiin?