Nyt sitten testataan kritiikkipiiriläisten kirjoitus- ja laskutaito. Eli tässä Markin meilaamat ohjeet ensi kerran kirjoitustehtävää varten. Kyse on 100 sanan tekstistä ja pelisäännöt kuuluvat seuraavasti:

• Sanoja on oltava tasan 100.
• Otsikoi teksti!
• Otsikkoa ei lasketa sataan sanaan.
• Yhdyssanavirheistä rangaistaan.
• Aloituslause kuuluu tekstin alkuun, johon loppuosan on luontevasti nivouduttava.

Aloitusvaihtoehtoja on kolme:

1.) Niitä tuli vastaan vähemmän ja vähemmän.
2.) Yhtäkkiä aurinko paistoi.
3.) Veden läpi ei kuulunut enää mitään.

Lähetä kirjoitukset kaikkien kritiikkipiiriläisten sähköposteihin to 24.1. klo 16 mennessä!

(Tehtävänä oli kirjoittaa seitsemästä kuolemansynnistä. Kirjoitin runot laiskuudesta ja vihasta.)

***

Arki

roskia viedessään mies huomasi yöllisen talvimyrskyn jäljet
etupihan jäteastia oli kaaduttuaan antanut ylen värikkään sisältönsä
harakkojen pidoissa naakatkin saivat osansa

lupasin siistiä pihapiirin ja siivota talon, kunhan olisin vienyt lapset päiväkotiin
palattuani menin petaamattoman sängyn päälle ja tartuin kirjaan
tunnit kuluivat nautinnollisesti Herra Oblomovin ja Mozartin kuulien parissa

keitin välillä pannullisen kahvia, ja mietin, mitä sitten
pyykit ehtisin laittaa myöhemmin, avaamattomien laskujen pino oli vaiti
kännykän herätyskello soi puoli viideltä

hain lapset, mies tuli töistä, suunnittelin päivällistä
jääkaapissa ei ollut siskonmakkaroita keittoon
eiliset pizzalaatikot lojuivat tahriintuneen joululiinan päällä

***

Ositus

Alumiiniseen ämpäriin olen kerännyt kaikki iskut
pyöränsarvessa kuljetan kahtatoista vuotta
sillankorvassa ravistelen raivokkaasti sinut itsestäni
kumoan kuonan virtaavaan veteen

uusi kirves halkaisee pölkyn viiteen osaan
lipaston laatikko on täynnä syttöjä
hyytävin ilmein katson palavia kuvia
valaiseva leimahdus tuhkaa paperiset sanasi.

(Satu B-L)

Nyt on se aika, kun ihmiset vimmoissaan juoksevat pitkin kauppoja: Mitä sitä vielä piti, tuota ja tätä! Kaamea hätä! Kyllä se joulu tulee muutenkin. Itse otan hyvinkin rennosti. Ei tarvitse ruuhkissa viime hetken kiireessä juosta. Kuusi haetaan ja koristellaan. Poltetaan kynttilöitä, niin ei näy pölyt nurkissa. Muumimamman sanoin “miksi ihmeessä kaapit siivotaan? Ei kai kukaan vietä joulua kaapissa… tai kukapa sen tietää?” Jätän kuitenkin kaapit tällä kertaa sellaisiksi kuin ovat, ja keskityn rakkaimpiini. Lämmin lukuhetki lapsoset kainalossa, se on se joulu. Ohessa pienen pieni tonttutarina, lämmintä joulumieltä kaikille!

***

Tonttu laahusti synkissä mietteissä sukat märkinä. Oli käytävä vielä monen ikkunan takana. Kun tulisi edes pakkasta, ei olisi niin pimeää ja märkää. Erään talon luona kurkki ikkunasta sisään soma tonttutyttö. Tonttu kurtisti kulmiaan – kuka hänen nurkillaan kulki?
Hän hiipi tytön taakse ja kröhäisi. Tonttutyttö säikähti niin, että lakin kulkunen helähti. Hän kääntyi ja hymyili iloisesti Tontulle. – Olen eksynyt, tonttutyttö sanoi.

Tontun sukat kuivuivat siinä hetkessä, ja hänelle tuli iloinen mieli. Olisipa tonttutyttö soma ikioma! – Neuvon tien, jos kuljet kanssani. Tonttutyttö hymyili uudelleen, ja otti Tonttua kädestä.

Ennen kuin karkaan viettämään luppopäiviä muihin maisemiin, haluan toivottaa joulurauhaa ja onnekasta vuotta 2008 kaikille mukaville kritiikkipiiriläisille. Ensi vuonna jatkamme uusin aihein, uudella atakilla. Hyvästiksi lainaan synnyinkaupunkini mestaria, runoilija Lauri Viitaa, jonka runo Yhteistoiminta löytyy kokoelmasta Betonimylläri (WSOY, 1990; ensimmäinen painos ilmestyi 1947):

Akka kylän laskit kantoi,
joka murun läävään antoi.
Sika lihoi, akka laihtui. –
Joulun alla vuoro vaihtui.

Neljän päivän päästä juhlimme taas Suomen itsenäisyyttä. Kiitollisuudella ja kunnioituksella niitä miehiä ja naisia kohtaan, jotka isänmaan puolesta antoivat kaikkensa.

Aiheeseen liittyen kirjoittamani runo.

***

ennen kuolemalinjaa

rohkeat miehet taputtivat toisiaan olkapäälle

viimeistä kertaa muistivat rakkaansa

pilvet ja tuulen ja kesäpäivät

heittäytyivät tappavan sateen alla

kaverin verta kasvoillaan

***

Maija

Saatiinhan se runoilija vihdoin junalakkojen sotkemasta Euroopasta takaisin kotitantereelle ja kritiikkipiiriin puhetta johtamaan. En voi mitään, mutta vinoon huumorintajuuni puri erityisesti se, että Mark oli kehittänyt itselleen kylmillä rautatieasemilla odotellessaan kaikista sairauksista juuri keuhkotaudin. Lauantain (1.12.) tapaamisen missanneille tiedoksi, että runoilija on jo lähes oma itsensä, mitä nyt ääni vähän käheytyi tapaamisen loppumetreillä, mutta jotenkin sekin mallasi pirtaan.

Kritiikkipiirin tapaamiset tämän vuoden osalta ovat sitten pulkassa, sillä viimeinen tapaamiskerta 15.12. on enemmistön äänin siirretty ensi kevään puolelle. Jouten kritiikkipiiriläiset eivät kuitenkaan vietä luppoaikaansa, sillä tehtäväksi on annettu —> seitsemän kuolemansyntiä. Valitkaa niistä omanne, sukeltakaa syntiin syvälle ja työstäkää siitä tarina. Tyyli on vapaa, tekstin pituus mieluummin pitkä kuin pätkä. Maijalta toivon runon jokaisesta synnistä. Sen lisäksi voisitte ottaa itseänne niskasta kiinni ja ryhtyä elävöittämään tätä blogia teksteillänne ja viesteillänne.

Kierrätän Tarun pyynnöstä Markilta tulleen viestin tänne blogiin. Runoilijamme on nimittäin jossakin Euroopassa eikä ennätä lauantaiksi kotitantereelle vetämään Kirjoittamisen kritiikkipiiriä Taidetehtaalle. Ja alla siis Tarun viesti kokonaisuudessaan. Terveisin Eija

Mark on juuttunut Euroopan asemille junalakon takia. Hänen paluunsa viivästyy ja siksi hän soitti ja pyysi minua perumaan sekä perjantain, että lauantain kirjoittajakurssit Porvoossa. Kokoontuminen on viikon päästä samaan aikaan.

Marraskuun räntäsateet ovat näköjään vetistäneet kritiikkipiiriläisten kirjaimet ja sanat. Hiljaista on. Ja niin kovin pimeätä! Sytytetään kynttilöitä ja odotellaan lunta. Voi tietysti vaihtoehtoisesti laittaa sähkövalot päälle. (Ja tietysti ympäristöään ajattelevan piiriläisen katkaisijasta syttyy energialamppu.)

Haikeaksi ja melankoliseksi meinaa mennä myös tekstit. Etsitään sanoja, synkkiä sanoja, ja kirjoitetaan niitä niin paljon, että niistä tulee valokkaita. Tai keksitään uusia sanoja, eikä yrmystellä sateisilla teillä sukat märkinä. Minä olen kirjoittanut niin, että on kädet kipeinä. Upottaisin ne jäähän, että turtuisivat – nuo verille raadellut sormet! Näppäimistö polttelee ja aakkoset kiusaavat unissakin. Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas myhäilee pöydälle, ei siitä voi pitää näppejä erossa! Erikoislainat ja aakkostukset. Lyhenteet ja pilkut! Ah, ystäväni pilkut. ,,,,,,,,,,,,,,,,, olen virallinen pilkuttaja!

Tuossa jokin aika sitten huvittelin ja keksin uuden sanan ja sille merkityksen: Ukkua. Liikkumista kuvaava verbi. Ukkuva. Erityisesti Itä-Suomen metsissä reippaasti kävellen liikkuva itsenäinen mieshenkilö, joka juttelee metsäneläimille.

Jollei kenelläkään ole parempaa tietoa, niin pidätän itselläni sanan tekijänoikeudet!

Yhtään runoa en ole marraskuussa kirjoittanut. Joko olisi sen aika.

***

villapaita tuulettuu

räntäsateessa

lapset kintut märkinä huutaa pihamaalla

lumiukko on hiekkaukko

viimevuotisia käpyjä

kylmiin poskiin puhaltaa lämmintä

eikö se lumi tule jo

***

Karheaa marraskuuta toivottaa haikeanvaikea putkis

Taru antoi tehtäväksi kirjoittaa erilaisia HENKILÖKUVIA:

A. Henkilökuva. Luo henkilö hänen toimintansa kautta!

B. Jännite. Jännite luodaan tekstiin kysymysten kautta.

C. Dialogi joko vie tarinaa eteenpäin tai synnyttää jännitettä.

Taru korosti myös, että on sallittua tehdä tehtävän vierestä tai sinne päin.

Henkilökuva – dialogi

- Yritä saada Pertti punastumaan, Juhani huikkasi minulle kesäpäivien illallispöydässä Pertin lähestyessä. Entuudestaan en Perttiä tuntenut.

- Mikä olet horoskoopiltasi? kysyin.

- Leijona, Pertti vastasi hämillään.

- No, se on hyvä se. Sovimme erinomaisesti yhteen.

Silloin Pertti punastui.

Illallinen jatkui ja Pertti palasi omaan pöytäänsä. Pöytäseurueemme oli juhlatuulella. Viini virtasi, hekotus kaikui. “Mikä on pontikankeittäjän mielilaulu? Läksin minä kesäyönä käymään!” Lisää tirskuntaa ja hohotusta.

- Saanko luvan, Pertti pokkasi.

- Ethän pahastunut? kysyin häntä seuraten.

- En, hämmennyin kyllä.

- Se oli Juhani, joka halusi saada Sinut punastumaan.

- Taisi kaveri onnistua.

- Niin taisi.

- Taidanpa tulla kiittämään häntä, Pertti vastasi virnistäen saattaessaan minut hetkeksi paikalleni.

Anja

Mark suunnittelee kulttuurijournalismin kurssia, mutta hän oli sijoittanut ideastaan kertovan merkintänsä kommenttilootaan, jossa se jäi vähän pimentoon. Siksi nostin merkinnän tänne näkyville.

Eija

Tervehdys taas,

en ole vielä täysin sisäistänyt Kirjoittamisen kritiikkipiiri -blogin “karttaa”, joten en tiedä, meneekö tämä teksti oikeaan paikkaan.
Asia on tämä: suunnittelen kulttuurijournalismin kurssin järjestämistä ja tutkailen, kuinka paljon kurssille voisi olla tulijoita.
Kurssilla opiskeltaisiin taiteilijahaastattelujen, kritiikkien ja muunkinlaisten lehtijuttujen kirjoittamista. Ensisijainen kohderyhmä olisivat kulttuurilehtien sekä päivälehtien kulttuuriosastojen avustajat ja sellaisiksi pyrkivät.

Kurssi nivoutuisi aluksi osaksi Porvoon kansalaisopiston kritiikkipiiriä, mutta haarautuisi myöhemmin Särön omaksi koulutukseksi, johon olisi myös erillinen osallistumismaksu. Maksuilla katettaisiin osa kuluista, loput maksettaisiin Särön omista koulutusrahoista.

Kurssin pääopettajana toimisi freelance-toimittaja Eija Mäkinen. Vierailevia luennoitsijoita tilattaisiin esimerkiksi Helsingin Sanomilta. Kurssipaikkoja olisivat Porvoo tai Helsinki tai molemmat. Ja kokoontumiskertoja olisi aluksi 5-8 kertaa, kysynnästä ja taloudesta riippuen enemmänkin. Kommentoikaa!

Mark

”Minä hullu.
Vaihdoin elämän sanomiseen.”

Kirjailija Eeva Kilven parahduksenomainen runo paljastaa, ettei kirjoittaminen ole aina niin helppoa kuin lukijana voisi kuvitella. Tiedättehän tuon lähes pyörryttävän tunteen, kun avaa kirjan ja saa heittäytyä vahvan tarinan vietäväksi milloin historiallisten henkilöiden, milloin kaukaisten galaksien sotureiden, milloin omaa itseä niin kovasti muistuttavan antisankarin seurassa.

Suomen ensimmäinen kirjailija, jonka elämänvaiheista on säilynyt tietoa jälkipolvienkin ihmetellä, oli birgittalaisveli Jöns Budde, jonka ensimmäinen tunnettu teos Pyhän Matildan ilmestyksiä valmistui vuonna 1469. Toki tekstejä oli suomalaisten saatavilla aiemminkin, mutta Budden tuotannolle on luonteenomaista persoonallisuus, oma kädenjälki, joka erottaa hänet aiemmista kirjoittajista.

Jäin eilisen tapaamisemme jälkeen miettimään omaa rooliani ryhmässä. Olen itse nimennyt itseni sparraajaksi ja tarvittaessa kielipoliisiksi, vaikka Markus sanan kuullessaan irvistelikin. Kyse ei ole välimerkkien kyttäämisestä, vaan yritän ennen kaikkea kannustaa kirjoittajia olemaan rohkeita omassa kielessään ja luomaan elävää, hurjaa ja soivaa suomea. Olennaista on, että jokainen löytää itse oman äänensä – ja myös pitää siitä kiinni!

Satu kysyi Säkeitä menneisyydestä -merkintäni kommenteissa, onko runoilijan välttämätöntä avata oman tekstin sisältö kertomalla, mistä tekstissä on ollut kyse silloin kun se kirjoitettiin?

Ei missään tapauksessa. Työ puhuu aina puolestaan – tai ainakin sen pitäisi puhua. Selittäminen voi valottaa lukijalle/katsojalle/kuulijalle teoksen lähtökohtia ja taiteilijan tavoitteita, mutta se voi myös turhaan rajata vastaanottajan tulkintaa. Tätä tarkoitin verratessani runojen nimiä hillopurnukoiden etiketteihin. Jos tekijä itse ilmoittaa purnukan sisältävän puolukoita, mahdollisuus nähdä mustikoita – tai peräti sieniä tai lohikäärmeen hampaita – torpedoituu saman tien.

Uskon, että kirjoittaminen lähtee syvästä henkilökohtaisesta tarpeesta. Kun asiat kasaantuvat mielessä, niitä on pakko käsitellä. Lähtökohtana voi olla jokin itseä häiritsevä ajatus, voimakas tunne tai tilanne, jossa kirjoittaja kokee olevansa törmäyskurssilla maailman kanssa. Monet hiertymät ja kokemukset ovat kuitenkin ihmisille yhteisiä, ja siksi teksti ei jää yksityiseksi. Siksi selityksiäkään ei tarvita.

On henkilöitä, joista voidaan sanoa, että hän on ye gong hao long. Tämän
takana on tarina herra Yestä, joka keräsi kaikkea lohikäärmeisiin liittyvää
ja ihaili niitä kovasti, mutta kun oikea lohikäärme tuli häntä tapaamaan,
hän pelästyi ja juoksi karkuun.

Kiitos ystäväni, Päivin, joka kertoi tämän tarinan minulle.

Toivon, että kurssilaiset lauantaiksi, tai halukkaat blogiin, miettivät, minkälainen ihminen Herra Ye on. Ja sitä, miten tämä liittyy omaan kirjoittamiseen ja henkilöhahmoihin, joita luo.

Taru