Pyydän tuhannesti anteeksi Topilta, että tämän sadan sanan tarinan tuominen kritiikkipiirin blogiin on venynyt ja vanunut ja vienyt aikaa enemmän kuin tarkoitinkaan. Vaan nyt nöpötän tässä blogin äärellä ja siirrän tunnollisesti lahjakkaan kirjoittajan tiukan tarinan muidenkin nautiskeltavaksi. Olkaatten hyvät! Ja kaikille kävijöille toivotan pulppuilevaa ilomieltä, vuolaita sanavirtoja ja pitkää pinnaa eiku ikää — Eija

Virhe

“Veden läpi ei kuulunut enää mitään. Kuristin kurkusta aikani, kunnes liikkeet lakkasivat. Tein sen, mitä olin vuoden suunnitellut. Se narttu ei enää hallitse elämääni, ei herätä aamulla eikä kerjää illalla – öistä puhumattakaan. Oli virhe muuttaa yhteen, mutta nyt virhe on korjattu. Kumman löysitte ensiksi, minut vai hänet?”

– Virheistä oppii, sanoi tutkinnanjohtaja itsekseen ja taitteli vettyneen kirjeen takaisin pieneen muovipussiin. Kirje oli löytynyt merestä nostetun miehen taskusta.

Mies oli nähty elävänä viikko aiemmin – päivänä, jolloin käräjillä oli julistettu hänen johtamansa pankki konkurssiin. Pari päivää tämän jälkeen oli pesänhoitaja vieraillut poliisin avustuksella miehen kotona.

Talosta oli löytynyt vain ammeeseen kuristettu kissa.

Tässä puhtaaksikirjoitettuna eiliset ranskalaiset viivani. (Topi)

Professori heräsi säpsähtäen. Hän nousi rivakasti vuoteesta ja kurkisti ikkunasta varmistaakseen, että aamu oli valjennut. Professori sammutteli huoneista valot. Kyllä nyt uskaltaa.

Professori siirtyi keittiöön. Hän tarkisti oliko jääkaapissa valo. Saa olla, ei sinne päivä paista. Muutoin siellä on pimeys.

Professorin matkapuhelin heräsi keittiön pöydällä kirjapinon päällä. ”Sinä jäit eilen kiinni valehtelemisesta”, ilmoitti tekstiviesti.

Professori puri kynsiään; valot takaisin nopeasti joka huoneeseen ja jääkaapin ovi auki. Hän vilkaisi ohimennen ikkunasta ulos pihamaalle, jossa ryhmä salskeita merimiehiä esitti rytmisiä voimisteluliikkeitä aamukasteesta kimmeltävällä nurmikolla.

”Voi, kuinka kevyesti ja sulavasti nuo miehet liikkuvatkaan”, vastasi professori viestiin. Puhallinorkesteri soitti marssimusiikkia.

Joku koputti oveen. Musiikki lakkasi, piha oli autio, kymmenien hehkulamppujen lämpö kuumotti professorin niskaa, kun hän avasi oven.

”Professori on hyvä ja lähtee vain rauhallisesti meidän mukaan.”

Ikinä en ole kirjoittanut blogiin. Vaan tässä sitä mennään; sunnuntaiaamun keskinäinen kahvipiiri työhuoneessa. Yhtään en tiedä mitä tapahtuu tämän visuaalisen käyttöliittymän painikkeista painamalla. Mutta ainahan sitä voi arvata. Niin kuin elämässä yleensä.

Luin tässä taannoin lehdestä, että yksityisyys tulee olemaan vielä jonain päivänä luksusta. Tämä kritiikkipiirin blogikirjoittelu tuskin järisyttää kenenkään meidän yksityisyyttä, sillä tässä yhteisössä sanat ovat tärkeämpiä kuin nimet.

Kritiikkipiirissä muistutettiin lauantaina ansiokkaasti siitä, että kyse tässä yhteisössä on teksteistä, ei henkiöistä tekstin takana. Kippis sille. Tekstille on mukava antaa kaikkensa; mikä on nautinnollisempaa, kuin saada palautetta omasta tekstistä – ei omasta itsestä. Toivon totisesti, että myös itse kykenen rakentavaan palautetteeseen muiden teksteistä. Olen sen velkaa, jos kerran itsekin odotan jotain saavani.

Päätän tämän lyhyen raporttini työhuoneestani tähän. Katsotaan, josko napinpainallukseni saattelevat tekstini jotenkin oikeisiin paikkoihin näkösälle. Sanat ovat tekniikkaa tärkeämpiä.

Ikinä en ole valmis kirjoittaja. Kupillinen kerrallaan. (Topi)

Hän katsoi suoraan aurinkoon

maalasi maiseman

johon ihmiskäsi harvoin yltää

kaivauduin peiton alle

elän – vaikka en valinnut

eläin jäi sätkimään

Satu B-L (runotehtävä 29.9.2007)

***

Vaikka hän katsoi suoraan, elän
aurinkoon maalasi

maiseman

kaivaudun peiton alle, johon ihmiskäsi harvoin yltää

en valinnut, sätkimään jäi

Eläin!

MaijaV (runotehtävä 29.9.2007)

***

harvoin yltää

vaikka en valinnut

kaivauduin peiton alle sätkimään

hän katsoi

eläin jäi

maalavat maiseman

ihmiskäsi

suoraan aurinkoon

Topi (runotehtävä 29.9.2007)