Lehtikasoja, kottikärryjä ja laivailua

Ihmeellisen syyskuun viimeisenä iltana lisään minäkin tekstini. Kuten pojilla, on tämä minullakin ensimmäinen kerta, kun tutustun blogin saloihin. Eilen, innoissani kurssista, osasin runoni jo tuonne tyrkätä. Mietin tuota, kun kuusikko muuttui seitsemäksi. Olemmeko me siis seitsemikko. Septetti emme varmasti, ellei porukka innostu laulamaan tekstejään. Joku erityisen nerokas nimi on meille saatava, olemmehan erikoisen sanavalmis ja nerokas joukkio! Ohessa myös minun tuotelmani lauantailta. (MaijaV)

 

Pelastusliivit

Markku herää joka aamu kello viisi keittiön pöydän alta. Hän sytyttää taskulampun ja varmistaa, että tavarat ovat paikallaan hänen patjansa vieressä: herätyskello, kuminen merimies, lasipullo ja laiva, joka ei mahtunut lasipulloon. Sen jälkeen hän pukee päälleen pelastusliivit ja kömpii ylös pöydän alta. Hänellä on tapana avata heti ulko-ovi ja juosta paljain jaloin pihan poikki postilaatikolle.

Tämä aamu oli kuitenkin erilainen. Markun vanhanmallinen kännykkä piippasi. Tekstiviestissä luki: ”Sinä jäit eilen kiinni valehtelusta”. Markku luki sen läpi kahteen kertaan. Sitten kahteen kertaan ääneen. Ja vielä kerran, väärinpäin: ”Änis tiäj nelie inniik atsulethelav.”

 

Markku katsoi ikkunasta. Naapurin pappi työnsi alastomana kottikärryissä rouvaansa, vaatteitta hänkin. Markku unohti kokonaan postilaatikolle menonsa. Hän seisoi pelastusliiveissään ikkunan vieressä ja nauroi. Pappi työnsi rouvaansa pihan poikki toistamiseen, ja kippasi tämän sitten lehtikasaan. Hetken peuhattuaan molemmat juoksivat sisään.

 

Samassa Markku muisti tekstiviestin. Se oli tullut tuntemattomasta numerosta. Markku näpytteli vastauksen: ”Oletetaan, että olen ollut eilen tekemisissä ihmisten kanssa. Tässä tilanteessa se on kuitenkin mahdotonta, koska olen edelleen vesillä yksin. Ainoa kontaktini ulkomaailmaan viime viikkoina on ollut lokki, joka tuo minulle lehden joka aamu. Oletetaan myös, että olen valehdellut jollekin, mikä myöskin on epätodennäköistä, koska olen ollut tekemisissä vain itseni kanssa. Tietenkin on mahdollista, että olen saattanut valehdella itselleni, mikä kuitenkin on hyvin epätodennäköistä, koska en valehtele. Yst.terv. Markku.”

 

Joku koputti oveen. Markku säpsähti. Portailla seisoi naapurin pappi, tällä kertaa pukeutuneena. ”Huomenta. Taisin vahingossa lähettää teille tekstiviestin. Olen pahoillani. Sen oli tarkoitus mennä kanttorillemme, joka on ollut taas ryyppyreissullaan. Tulisitko meille aamukahville?”

 

Markku mietti hetken ja riisui sitten pelastusliivinsä. Hän puhalsi lasipulloon, vinkkasi pöydän alla seisovalle merimiehelle ja otti pappia kädestä kiinni. He kävelivät yhdessä ohi postilaatikon, lehtikasojen ja kaatuneiden kottikärryjen.

 

Seitsemän tähteä

No sieltähän se Matti Myöhäinen saapui. Tervetuloa Kirjoittamisen kritiikkipiiriin, Markus. Ja nastaa, että uskalsit tarttua meilaamaani vinkkiin: siitä vain tekstiä blogiin!

Kuusikko on siis muuttunut taikaluvuksi; nyt piirissä on kirjoittajia yhtä monta kuin veljiä Jukolassa tai tähtiä Otavassa. Lisään sinut saman tien Osallistujat-listalle. (Eija)

Kokeilenhan tuota minäkin…

 

Mark paljasti minulle aikanaan tiedon siitä että Topi on myös tulossa, ja sen vuoksi myös minä uskalsin osallistua. Vaikka en paikalle päässyt niin tämän blogin huomattuani aloin työn ohessa kirjoitella, anteeksi siis tieysti kirjoittaa…siitä päätöksestä ovat kärsineet tod. näk. molemmat, niin työ kuin teksti. Anoin jo hyvissä ajoin vapaaksi kaikki kritiikkipiirin kokoontumiset mutta tätä ensimmäistä en saanut. Muihin tulen kyllä ellette ala niitä nyt liikaa siirtelemään. Ja kuten Topille, myös minulle toimiminen blogin kanssa on neitseellinen kokemus!

 

Tästä lähtee (Markus)

 

Se oli hyvälti puolen päivän toisella puolella kun Abrahamsson sai silmänsä auki. Kovan krapulan rehellinen tunnustaminen ja sitten istuma-asentoon. Kekkonen nukkui sohvalla ja Laiska oli uupunut lattialle. Tuliaisviinat ja tupakat oli kasattu pöydälle.

 

– Voihan perseensuti sentään, Abrahamsson kiroili ja kompasteli vessaan.

 

Väkevät aamu-ulosteet ja limakalvojen ulkopuolinen tarkastelu antoivat hieman lohtua tilanteeseen. Pienen asunnon täytti ummehtunut ilma ja raskas hengitys. Ilta oli vierähtänyt paikallisen ravintolan baaritiskillä. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä mutta kun laskee päälle vielä edelliset kaksi viikkoa Teneriffalla, niin taakka oli painava, niin sydämessä kuin rahapussissa.

 

Mikko Abrahamsson, amatööritason jääkiekkoilija ja kuljetusalan ammattilainen. Kekkonen, sähkömies jumalan armosta ja Laiska, puuseppä parhaasta päästä, olivat naapureita. He asuivat Ruotsinpyhtää kunnan Tesjoen kylässä ja olivat poikamiehiä kaikki, olivat aina olleet. Kesällä alkanut loma – projekti oli päätetty kunnon karonkkaan vielä kotimaassa.

 

Puhelin piippasi jossain.

 

– Sait viestin, mörisi Laiska.

 

Abrahamsson käveli hiljaisena puhelimensa luokse. Jäit eilen kiinni valehtelusta, luki haljenneessa näytössä.

 

– Jäit kiinni valehtelusta, ei mitään hajua kenen numero tai mitä asia koskee, tokaisi ruskettunut suomalainen ja istui tuolille.

 

Mitenköhän tästä oikein selviää, ajatteli Mikko hiljaa itsekseen. Laiska oli jo nukahtanut uudelleen ja Kekkonen oli edelleen tirsamaassa. Sotureita, ajatteli Mikko.

 

Hetken mietittyään viestiä hän hipsi sotureiden ohi keittiöön ja vilkaisi varovasti verhon raosta tielle. Pihalle oli pysäköity iso vaaleanpunainen avoauto. Siellä nukkui porukan neljäs jäsen, Pitkäjussi niminen lyhyt mies. Samalla oveen koputettiin jämäkästi kaksi kertaa. Mikko oli paskoa housuihinsa ja otti muutaman taka-askeleen olohuoneen puolelle.

 

– Täällä on poliisi, ovi auki!

 

– Hei jätkät, mistä te tuon auton olette varastaneet, hän kyseli ihmetellen matkatovereiltaan.

 

Viski aurinkoisena syysaamuna

Alla oleva tarina syntyi kritiikkipiirin ensimmäisessä tapaamisessa Porvoon kansalaisopistolla. Melkolailla pian alkuesittelyiden ja kurssijärjestelyiden läpikäynnin jälkeen Mark pyysi meitä kirjoittamaan henkilökuvan ihmisestä, jossa on jotain erikoista tai poikkeavaa. Tarinan henkilö tuli sijoittaa aamuun. Kirjoitimme, mitä hän tekee heti ensimmäiseksi herättyään. Aika kului nopeasti eikä käsi meinannut pysyä päänsisäisen lyhytfilmin vauhdissa, kun jo saimme Markilta käskyn lisätä tarinaan kohta, jossa päähenkilö saa tekstiviestin: ”Sinä jäit eilen kiinni valehtelusta!”. Ennen kuin tehtävään käytettävä aika loppui saimme vielä pari tilannetta sisällytettäväksi kertomukseen. Ensimmäisillä riveillä oli mielessä alkanut elää henkilö, jolle suunnitteli yhtä ja toista, mutta väliin annetut ohjeistukset tuntuivat ohentavan tuoretta mielikuvaa. Nopeassa kirjoitustemmossa sanoja putkahtelee paperille ilman sen kummempia pohdintoja, ehkä tarina ja sanavalinnat jäävät tällöin yksinkertaisemmiksi. Huomasin kuitenkin, että henkilölle alussa kaavailemani piirteet säilyivät loppuun asti.

Viski aurinkoisena syysaamuna

Lautavuoratun talon sisällä kuuluu katkonainen hengitys. Seinällä oleva kello ei ole vielä kuuttakaan. Paksut harmaat hiukset hapsottavat korviin asti vedetyn peiton yläkulmasta. Yksin asuva Meeri Toivakka hapuilee sytkäriä ja sinistä Belmont-askia. Meerin päivät käynnistyvät parilla vuoteessa poltetulla aamusavukkeella.

Kesken herkän aamuhetken Meerin Samsung piippaa viestin vastaanotetuksi. Naapurissa asuva keski-ikäinen Tuula lähettää viestin: ”Sinä jäit eilen kiinni valehtelusta!”. Meeri ei jaksa vaivautua vastaamaan viestiin. Ilmeisesti naapurilla on taas huono päivä. Meeri polttelee rauhassa tupakkansa ja nousee venyttelemään itseään keskelle lattiaa. Syysauringon kajossa punertavat vaahteranlehdet maalaavat maiseman, johon ihmiskäsi harvoin yltää.

Samassa ikkunan takana liikahtaa jokin ruskea otus. Meeri köpöttelee lähemmäksi ikkunaa ja huomaa, että hänen kuukauden päivät kadoksissa ollut koira onkin tullut takaisin. Turhaan hän oli pitänyt muistojuhlan sen poismenon vuoksi. Meeri ilahtuu Viskin jälleennäkemisestä ja hyvänolon tunteen siivittämänä hän tarttuu kännykkäänsä. Meeri pyytää Tuulaa saapumaan luokseen paukulle koiran kotiutumisen kunniaksi. Ennen kuin Meeri saa painettua lähetä-nappia oveen koputetaan. Iäkäs rouva ruiskauttaa hajuvettä rintojen väliin ja lähtee avaamaan ovea elämäniloinen katse silmissään.

(Satu B-L, 29.9.2007)

Punainen on vaaran väri

Helpolla ei päästä Anjakaan päähenkilöään Markoa, jonka aamuun voitte sukeltaa seuraavaksi. Tässä siis Anjan versio lauantaisesta kirjoitustehtävästä. (Eija)

Punainen kaulaliina

Heti herättyään Marko tutkistelee ympäristöään, kaihtavasti, välttelevästi.

 

– Kotona olen. Kaikki on siis hyvin. Mutta kenen tuo punainen kaulaliina on?

 

Päätä särkee ja kurkkua kuivaa. Maksa huutaa, onko kurkku poikki? Hän ei jaksa nousta. Hän miettii hyvyyttä. Hyvät ihmiset ovat jotenkin arveluttavia. Ikään kuin he tekisivät hyviä tekoja vain salatakseen pahuutensa.

 

Kännykkä huutaa kovalla äänellä tekstiviestin merkiksi.

 

– Miksi minun pitikin panna se vehje ulvomaan?

 

Marko nousi ja haki kännykkänsä ja luki viestin: Sinä jäit eilen kiinni valehtelusta!

 

Kirjoittaja oli hänen poliisikaverinsa Jarkko. – Anti olla, en vastaa. Jokin jekku varmaan.

 

Viesti jäi kuitenkin kaivertamaan. – Missä olen ollut, mitä olen tehnyt ja keiden seurassa? No, ei se varmaan mitään ihmeellistä ollut.

 

Marko päättää vastata tekstiviestiin: Mistä valheesta on kyse?

 

Hän katsoo ulos ikkunasta. Ikkunan alla nurmikolla makaa nainen, jossa on jotain tuttua. Nainen ei liiku.

 

Marko ottaa takkinsa naulakosta. Aivoissa takoo vain yksi ajatus: pois, pois, pois!

 

Joku koputtaa ovelle. Se on Jarkko, joka ottaa punaisen kaulaliinan hänen kädestään.

 

– Hei Marko! Se on nyt siinä. Lähdetäänpä!

 

Mitä tapahtuu peiton alla?

Maijakin on näemmä ehtinyt mukaan blogiin. Hienoa! Hänen versionsa legoilla leikkimisosiosta (nimitys minun) eli runotehtävästä löytyy tuolta –> Elämä voitti (Eija)

Herätys, komisario Tenkanen!

Ja tässä Jaanan versio lauantaisesta kirjoitustehtävästä. Homma eteni näin: Mark kehotti kuvittelemaan tarinan päähenkilön, jossa on jotakin erikoista, jokin särö. Mitä hän tekee ensimmäiseksi aamulla?

 

Kun väki ryhtyi kirjoittamaan, Mark lisäsi tarinaan uuden kohdan: henkilön kännykkä piippaa ja näytölle ilmestyy teksti: Sinä jäit eilen kiinni valehtelusta. Miten tarina etenee? Kynät suihkivat vauhdikkaasti (kyllä, tehtävät tehtiin lauantaina käsin kirjoittaen. Apropos, tästä meidän pitääkin keskustella: haluavatko kurssilaiset käyttää tunneilla omia kannettaviaan?).

 

Jälleen uusi lisäys Markilta: nyt henkilö katsoo ikkunasta ja näkee jotakin yllättävää. Ja lopuksi vielä viimeinen käänne: ovelta kuuluu koputus. Kuka siellä on? Lopeta tarina yhteen ja vain yhteen repliikkiin.

 

Hyvät lukijat, siirtykäämme seuraamaan komisario Tenkasen aamurutiineja. (Eija)

 

Aamulla varhain

 

Komisario Risto Tenkanen heräsi aikaisin aamulla. Hän raapi pyöreää karvaista vatsaansa ja löntysti keittiöön. Hymynhäive huulillaan hän latoi pakastimesta ottamansa valmispullat pellille. Pussin päällä luki 12 reilua korvapuustia. Kahvinkeitin päälle ja suihkuun.

 

Kylpytakki yllään Tenkanen luki sanomalehteä keittiön pöydän ääressä. Suihkunraikkaana hän mutusti hitaasti ja nautinnollisesti kaikki pullat. Sitten hän katsoi hetken aamuauringossa kylpevää ruohikkoa ja vakavoitui.

 

Tenkanen huokaisi. Hän asteli vessaan ja työnsi sormet kurkkuunsa. Oksennus tuli helposti.

 

Kännykkä piippasi. Tenkanen katsoi näyttöä. Hän sai tekstiviestin jossa luki: sinä jäit eilen kiinni valehtelusta. Tenkanen meni oksentamaan lisää wc:hen. Lopuksi hän huuhteli suun suuvedellä, pitkä kurlaus.

 

Tenkanen katsoi taas ulos keittiön ikkunasta. Mitä hemmettiä, hän ajatteli nähdessään naapurin ampuvan jalkajousella rusakkoja Tenkasen omalla pihamaalla. Taas nuoli osui yhteen rusakkoon ja eläin jäi sätkimään maahan. Kaksi muuta makasi ruoholla täysin liikkumatta. Naapuri hymyili ja heilutti kättään Tenkaselle.

 

Tenkanen käänsi katseensa pois. Hän istui pöydän ääreen ja katsoi uudelleen kännykkäänsä tullutta viestiä. Lyhyen miettimisen jälkeen hän naputti: Ellen, tarkoitin mitä eilen sanoin. Pullasi ovat maailman parhaita. Oikeasti. Minulla oli vatsavaivoja. Ymmärräthän? Pyydän anteeksi jos loukkasin. Hän painoi lähetä-nappulaa.

 

Ovelta kuului koputus. Tenkanen kiristi aamutakin vyötä. Hän avasi ulko-oven ja näki naapurin virnistävän leveästi:

 

– Näistä riittää molemmille, naapuri sanoi riiputtaen korvista neljää vastatapettua rusakkoa.

 

Lauantain harjoitelma

Tässä puhtaaksikirjoitettuna eiliset ranskalaiset viivani. (Topi)

Professori heräsi säpsähtäen. Hän nousi rivakasti vuoteesta ja kurkisti ikkunasta varmistaakseen, että aamu oli valjennut. Professori sammutteli huoneista valot. Kyllä nyt uskaltaa.

Professori siirtyi keittiöön. Hän tarkisti oliko jääkaapissa valo. Saa olla, ei sinne päivä paista. Muutoin siellä on pimeys.

Professorin matkapuhelin heräsi keittiön pöydällä kirjapinon päällä. ”Sinä jäit eilen kiinni valehtelemisesta”, ilmoitti tekstiviesti.

Professori puri kynsiään; valot takaisin nopeasti joka huoneeseen ja jääkaapin ovi auki. Hän vilkaisi ohimennen ikkunasta ulos pihamaalle, jossa ryhmä salskeita merimiehiä esitti rytmisiä voimisteluliikkeitä aamukasteesta kimmeltävällä nurmikolla.

”Voi, kuinka kevyesti ja sulavasti nuo miehet liikkuvatkaan”, vastasi professori viestiin. Puhallinorkesteri soitti marssimusiikkia.

Joku koputti oveen. Musiikki lakkasi, piha oli autio, kymmenien hehkulamppujen lämpö kuumotti professorin niskaa, kun hän avasi oven.

”Professori on hyvä ja lähtee vain rauhallisesti meidän mukaan.”

Ikinä en ole

Ikinä en ole kirjoittanut blogiin. Vaan tässä sitä mennään; sunnuntaiaamun keskinäinen kahvipiiri työhuoneessa. Yhtään en tiedä mitä tapahtuu tämän visuaalisen käyttöliittymän painikkeista painamalla. Mutta ainahan sitä voi arvata. Niin kuin elämässä yleensä.

Luin tässä taannoin lehdestä, että yksityisyys tulee olemaan vielä jonain päivänä luksusta. Tämä kritiikkipiirin blogikirjoittelu tuskin järisyttää kenenkään meidän yksityisyyttä, sillä tässä yhteisössä sanat ovat tärkeämpiä kuin nimet.

Kritiikkipiirissä muistutettiin lauantaina ansiokkaasti siitä, että kyse tässä yhteisössä on teksteistä, ei henkiöistä tekstin takana. Kippis sille. Tekstille on mukava antaa kaikkensa; mikä on nautinnollisempaa, kuin saada palautetta omasta tekstistä – ei omasta itsestä. Toivon totisesti, että myös itse kykenen rakentavaan palautetteeseen muiden teksteistä. Olen sen velkaa, jos kerran itsekin odotan jotain saavani.

Päätän tämän lyhyen raporttini työhuoneestani tähän. Katsotaan, josko napinpainallukseni saattelevat tekstini jotenkin oikeisiin paikkoihin näkösälle. Sanat ovat tekniikkaa tärkeämpiä.

Ikinä en ole valmis kirjoittaja. Kupillinen kerrallaan. (Topi)

Leikitään legoilla

On kiehtovaa, miten samat säkeet voivat vain järjestystä vaihtamalla luoda hyvinkin erilaisia kuvia, rytmejä ja tarinoita. Mark poimi kritiikkipiiriläisten tänään kurssituntien aikana kirjoittamista henkilökuvista ja mietelauseista muutaman virkkeen ja kehotti punomaan ne runoksi.

Kirjoittamisprosessin yllättävyydestä kertoo se, että kaksi kirjoittajista palasteli säkeet sanoiksi ja rakensi niistä aivan uudenlaisen maailman. Yksi jätti legoilla leikkimisen täysin, koska työn alla olevan jännärin henkilö ryhtyi riivaamaan kesken tehtävän ja vaati kirjoittajaa luomaan itselleen aamun hetkiin sijoittuvan tilanteen.

Kritiikkipiiriläisistä Satu ehti ensimmäisenä tuomaan runonsa blogiin. Nimeksi hän on sille antanut —> Elämä voitti. Ja ne alkuperäiset virkkeet ovat:

Kaivauduin peiton alle.
Hän katsoi suoraan aurinkoon:
eläin jäi sätkimään.
Maalaavat maiseman johon ihmiskäsi harvoin yltää.
Elän vaikka en valinnut.

Millaisen runon sinä näistä tekisit? (Eija)

Kuusikko eli lupaava taimitarha

Olipa mainio sessio, mietin kotiin kävellessäni. Ilo kupli ihon alla ja aivot rullasivat muistinauhaa edestakaisin: uusia kasvoja, eläytyviä ääniä, sanoja sanoja sanoja. Kolme tuntia oli kulunut siivillä, niin kuin aina, kun käsillä on kiehtova projekti. Mistäkö puhun? Tietenkin suomalaisten lempilajista: kirjoittamisesta.

Porvoon kansalaisopiston tiloissa starttasi tänään Kirjoittamisen kritiikkipiiri, jonka tuloksena syntyi yllättäviä henkilökuvia, nasevia aforismeja ja moneen taipuvia runoja. Paikalla oli kahdeksan sanoista lumoutunutta: Anja, Jaana, Liisa, Maija, Satu ja Topi sekä meistä vetäjistä kaksi: Mark ja Eija. Opettajista kolmas, Taru, astuu remmiin ensi viikolla.

Tähän blogiin ilmestyy kurssin edetessä pienreportaaseja, tunnelmakuvia, mielipiteitä ja sytykkeitä suureen kirjoittamista luotaavaan keskusteluun, johon toivotamme kaikki lukijat tervetulleiksi. Ja tietenkin tänne ilmestyy kritiikkipiiriin osallistuvien tekstejä: runoja, novelleja, proosaa, kolumneja ja kaikkea sitä, mihin sanat yhdessä ja erikseen taipuvat. Näin alkajaisiksi muutama mietelause lauantai-illan iloksi. Ne syntyivät parissa minuutissa. Miten syvälle sanoilla voikaan sukeltaa!

Elän vaikka en valinnut.
Solmu sidotaan avattavaksi.
Jos näkee liian monta ihmistä, osaako enää katsoa?
Sinä ja minä — yksi puuttuu, että olisimme me.
Elämän moottoritiellä toiset katsovat vain peruutuspeiliin.
Valhe on totuuden lähde.

Tästä tulee antoisa matka. (Eija)

Elämä voitti