Kirjoittamisen kritiikkipiiri

proosaa, novelleja, runoja, kolumneja

Archive for the ‘Luovuus’ Category

Kirjoittajan riivaajat vai ystävät?

Posted by kritiikkipiiri : 23 lokakuun, 2007

Kirjoitin esittelyssäni, että työstämäni kirjan henkilöt suorastaan vaativat kirjoittamista, he eivät kovin hevillä jätä minua rauhaan. Ottavat ryökäleet minulta kysymättä itselleen työkavereita, tyttöystäviä tai muita kumppaneita. Heidän naapurinsakin sotkeutuvat juttuun lemmikkeineen. Juuri kun minä olin saamassa mielestäni koko homman alustavaan pakettiin, menee joku kirjan hahmo pullakaupassa törmäämään entiseen tyttöystäväänsä. Taas pitää purkaa ja punoa juttua uudelleen kasaan.

He eivät pyytele anteeksi sotkeutumistaan kirjoitusprosessiin.

Näin ei ole tapahtunut vain tämän tällä hetkellä työstämäni tekstin kohdalla. Eräs fiktiivinen äiti yhdestä aikaisemmasta tekstistäni koputtelee takaraivossa aina silloin tällöin: milloin jatkan hänen tarinaansa? Tai jatkanko koskaan sen miehen tarinaa, joka hautasi vaimonsa moottoritien levähdyspaikan lumikasan alle?

Miten voivat fiktiiviset hahmot riivata elävää ihmistä? Tulevat joskus uniin. Sotkevat ajatuksia. Olkapäälle ovat jo melkein käyneet koputtelemassa. En sentään vielä ole nähnyt heitä. Tuleekohan sekin päivä vielä?

Saan olla rauhassa kun saan jonkun luvun kirjoitettua kohtuulliseen päätökseen. Jos tilanne jää kesken on syytä varata aikaa kirjoittamiselle mahdollisimman pikaisesti, sillä kumman todelliselta vaikuttavat fiktiiviset hahmot vaivaavat ajatuksissa vähän väliä ja aivan missä tahansa. Hyvä etteivät vieressä kadulla kävele.

Pahimmillaan tilanne menee sellaiseksi, että lähes mikä tahansa näihin riiviöihin liittyvä kirjoittaminen riittää tyydyttämään heidät hetkeksi.

Ehkä aloitin kirjoittamisen yksin, mutta en ole enää pitkään aikaan tehnyt sitä yksin. Kirjan henkilöt pitävät huolta siitä, että he ovat olemassa.

Minulla on kavereita aina.

Posted in Jaana, Luovuus | Leave a Comment »

Kun tyyny soi

Posted by kritiikkipiiri : 23 lokakuun, 2007

Kulttuurin moniottelijaksi itseään kutsuva Tero-Pekka Henell kertoo Kannuvalimo-blogissa, miten hänen tyynynsä alkoi soida, aivan samalla tavalla kuin säveltäjä Kaija Saariaholle oli lapsena tapahtunut. Henellillä äänistä kasvoi jousikvartetto.

Tunnistan ominaisuuden. Itse en tosin kuule päässäni säveliä, vaan lauseita. Useimmiten ne liittyvät työhön, valmisteilla olevaan tekstiin, jota aivoni työstävät silloinkin, kun itse kuvittelen touhuavani täysillä muiden asioiden parissa.

Juttujeni rakenteen ja näkökulmat työstän usein kävellen. Yksi viehättävimmistä kirjoitustyön kuvauksista löytyy Ritva Haavikon toimittamasta teoksesta Kirjailijat puhuvat (SKS, 1976), jossa Tulenkantajiin kuulunut Elina Vaara kertoo ”kävellyistä runoistaan”. Kirjoituspöydän ääressä istuminen ei häntä miellyttänyt, vaan Vaara etsi runoilleen rytmiä liikkeellä. Mieleen tulleet asiat hän merkitsi kiireesti muistiin mille tahansa paperinpalalle. Usein hyppysiin osui Klubi 7 -niminen savukerasia, jonka pohjaan ja kanteen Vaara raapusti ”säkeitä sotkuna”, kuten hän itse sanoi. ”Tuntuu kuin luomisprosessia olisi edistänyt se, ettei ollut tarjolla oikeita kirjaanviemisvälineitä, jopa tuo savukerasian pahvin tai paperilapun ahdas tilakin saattoi kiihdyttää.”

Miten monta kertaa olen itsekin kävelyretkilläni kironnut sitä, ettei taskuistani löydy kunnon paperia, vain rutattuja kassakuitteja ja pehmeiksi nuhjaantuneita nenäliinoja. Mutta miten ihana onkaan se hetki, kun epämääräisenä ajatusmössönä vellonut lause löytää vihdoinkin muotonsa. Uuden löytäminen, olipa se miten pientä ja haurasta tahansa, palkitsee aina.

Olen pyytänyt Jaanaa kirjoittamaan tässä blogissa siitä, millaista on, kun valmisteilla olevan kirjan henkilöt alkavat riivata ja sotkea ajatuksia, hankkivat itselleen poika- ja tyttöystäviä ja ryhtyvät vaatimaan osaansa tarinassa isommaksi. Toivottavasti odotus palkitaan…

Posted in Eija, Luovuus | Leave a Comment »