Kirjoittamisen kritiikkipiiri

proosaa, novelleja, runoja, kolumneja

Ohjaajat

Mallon, Mark

Koska minä en harrasta oikeita töitä, esittelen itseäni muiden harrastusten kautta: harrastan muun muassa pyöräilyä, hiihtämistä, muiden ihmisten manipulointia (asettumalla heidän nahkoihinsa), runojen kirjoittamista, Särön päätoimittamista (joka on harrastuksistani moniulotteisin ja aikaavievin), bussi- ja junamatkustamista, lukemista (viime aikojen upeimpia lukukokemuksia ovat tuottaneet mm. Olga Tokarzcukin Päivän talo, yön talo) ja elokuvien katselemista (suosikkiohjaajiani ovat luonnollisesti Tarkovski ja Lynch, jota haluaisin päästä haastattelemaan Säröön lokakuisella Puolan-matkallani).

 

Valaistaakseni persoonaani kerron vielä harrastuksistani, jotka ajoittuvat ennen keski-ikäistymistäni, lähinnä niihin tilanteisiin kun tein haastattelumatkoja Säröäkin köyhemmälle Peilikuva-lehdelle: harrastin tuolloin erikoisia nukkumispaikkoja (yhtenä motiivina rahattomuus, toisena motiivina paikkakohtaisten aistikokemusten nappaaminen alitajuntaan). Majoitutin itseni Turun ja Savonlinnan poliisiputkiin, vettä lainehtiviin soutuveneisiin Porvoossa, kallioluoliin Norjan rannikolla, lehmuksen oksanhaaraan veden ylle Espoon rannikolla ja junien hattuhyllyille Keski-Euroopassa.

 

Kirjoittaminen on ollut ja on edelleen harrastuksistani eniten riippuvuutta aiheuttava. Olen sen verran sadisti, että haluan levittää tätä riippuvuutta myös kanssaihmisiini.

 

Entä mikä on suurin haaveeni? Noh, kuten arvata saattaa, haluan perustaa asuinpaikkakunnalleni Porvooseen salakapakan, jonne ovat tervetulleita kaikki hyljeksityt ja vihatut ihmiset, myös tupakoitsijat ja raivoraittiit. Siellä saa myös kirjoittaa runoja ja esseitä kenenkään häiritsemättä, satunnaisia sanoja muitten suista ja suoraan ajatuksistakin lainaten.

 

Mäkinen, Eija

Minusta piti tulla aarteenetsijä tai salapoliisi. Niin vahva oli vakaumukseni, että sain joululahjaksi salaisille agenteille suunnitellun tarvelaatikon, jonka sisältä löytyi erilaisia viiksi- ja kulmakarvavaihtoehtoja, tekoneniä, värivoiteita ja muovisia silmälasisankoja. Ja tietenkin muistiinpanovälineet ja suurennuslasi, sellainen klassinen malli, jota Sherlock Holmeskin käytti. Taisin olla kahdeksanvuotias.

 

Rakkauteni mysteerioihin, arvoituksiin ja piilomerkityksiin ei ole vuosien saatossa laimennut, päinvastoin. Uteliaisuus on yhä generaattorini. Se voi johtaa kriittisyyteen, koska utelias ihminen asioita tutkiessaan törmää usein myös epäkohtiin. Enkä minä pidä silloin suutani kiinni. Mutta maailman lokaa ja visvaa enemmän minua kiinnostavat hyvyys ja hiljainen rohkeus; ihmiset, jotka uskaltavat idealistisine ajatuksineen uhmata realistiseksi väitettyä elämänasennetta. Ihmiset, jotka uskovat unelmiinsa ja tarttuvat toimeen toteuttaakseen sydämensä äänen.

 

Minua kiehtovat myös sanat. Niiden voimaa en ole epäillyt koskaan. Siinä myös syy, miksi minusta tuli journalisti. Olen työskennellyt freelance-toimittajana vuodesta 1984. Tuo aika on ollut antoisaa monella tavalla, täynnä riemastuttavia oppimisen ja löytämisen hetkiä. Niistä voi lukea —> täällä. Minulla on myös oma blogi, joka löytyy —> tuolta.

 

Nyt on tullut eräänlaisen metamorfoosin aika. Luin heinäkuun alussa Helsingin Sanomista Jussi Ahlrothin ansiokkaan jutun nyt jo edesmenneestä elokuva- ja musiikkiäänittäjästä Paul “Pappa” Jyrälästä. Siinä Jyrälä kertoi, kuinka hän aikanaan oli halunnut tietää miten rumpusoundi tehdään, mutta kollegat makasivat äänipöydän päällä, jotta kukaan ei pääsisi näkemään alan salaisuuksia. “Mä ajattelin että ei jumalauta, eihän se nyt noin voi olla. Mä en jätä mitään takataskuun.” Se oli minusta hienosti ajateltu ja oivasti sanottu. Sillä tiellä tässä nyt ollaan: takataskun kamaa jakamassa, sanoihin liittyviä salaisuuksia kertomassa. Uskon, että Kirjoittamisen kritiikkipiiriläisten kanssa löydän aarteen, josta on iloa lopun elämääni.

 

Salminen-Aalto, Taru

Tiedättekö, että sanoihin voi myös väsyä? Kun puolihuolimattomasti sanot päivällispöydässä, että laita nyt sitä ruokaa poskeesi. Tai lääkäri vastaanotolla sanoo lapsellesi, että annapa kätesi.

Hirveä sotku siitä tulee kun laitetaan poskeen ruokaa, ei suuhun, ja kirves tai saha pitäisi olla matkassa, jotta käden voisi antaa lääkärille. Ojentaa sen kyllä voi, se on kivutonta ja helppoa.

Suomenkielestä sanotaan, että sanajärjestys on vapaa, mutta ajatelkaapa lauseita:

Minä autan vain sinua.

Minä vain autan sinua.

Vain minä autan sinua.

Miettikää edes yhden päivän ajan sitä, sanoitteko kollegoillenne, perheellenne tai ystävillenne ”vain” sanan oikeassa paikassa!

Ja tämän sanon lempeydellä, sillä näin sanoihin väsytään. Älkää ikinä eksykö tälle polulle.

Tekstissä sanoihin ei saa väsyä, eikä niiden edessä saa ketään nukuttaa. Verilöyly lääkärissä on puhdasta komiikkaa, sanojen iloa – silloin kun se ei ole totta. Liiallinen todenmukaisuus saattaa väsyttää.

Olen ohjannut kirjoittajia yli 15 vuoden ajan. En uskalla edes arvata, kuinka monta ihmistä olen tavannut. Yhtäkään en ole silti unohtanut. Mottoni on: ”Olet aina oikeassa, kun olet sanojesi takana yksin”. Todistesalkkua on turha kantaa mukana. Riittää kun kirjoittaa kaiken todeksi, valheetkin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

 
%d bloggaajaa tykkää tästä: