Ne rohkeat miehet ja naiset

Neljän päivän päästä juhlimme taas Suomen itsenäisyyttä. Kiitollisuudella ja kunnioituksella niitä miehiä ja naisia kohtaan, jotka isänmaan puolesta antoivat kaikkensa.

Aiheeseen liittyen kirjoittamani runo.

***

ennen kuolemalinjaa

rohkeat miehet taputtivat toisiaan olkapäälle

viimeistä kertaa muistivat rakkaansa

pilvet ja tuulen ja kesäpäivät

heittäytyivät tappavan sateen alla

kaverin verta kasvoillaan

***

Maija

Tilannekartoitus & kehotus syntiin

Saatiinhan se runoilija vihdoin junalakkojen sotkemasta Euroopasta takaisin kotitantereelle ja kritiikkipiiriin puhetta johtamaan. En voi mitään, mutta vinoon huumorintajuuni puri erityisesti se, että Mark oli kehittänyt itselleen kylmillä rautatieasemilla odotellessaan kaikista sairauksista juuri keuhkotaudin. Lauantain (1.12.) tapaamisen missanneille tiedoksi, että runoilija on jo lähes oma itsensä, mitä nyt ääni vähän käheytyi tapaamisen loppumetreillä, mutta jotenkin sekin mallasi pirtaan.

Kritiikkipiirin tapaamiset tämän vuoden osalta ovat sitten pulkassa, sillä viimeinen tapaamiskerta 15.12. on enemmistön äänin siirretty ensi kevään puolelle. Jouten kritiikkipiiriläiset eivät kuitenkaan vietä luppoaikaansa, sillä tehtäväksi on annettu —> seitsemän kuolemansyntiä. Valitkaa niistä omanne, sukeltakaa syntiin syvälle ja työstäkää siitä tarina. Tyyli on vapaa, tekstin pituus mieluummin pitkä kuin pätkä. Maijalta toivon runon jokaisesta synnistä. Sen lisäksi voisitte ottaa itseänne niskasta kiinni ja ryhtyä elävöittämään tätä blogia teksteillänne ja viesteillänne.

Puhuttelu

(Tehtävänä oli luoda henkilökuva toiminnan kautta, henkilökuva ja jännite sekä dialogi)

 

Katsoin työpöydän vastakkaisella puolella istuvaa osastosihteeriä, joka yritti kätkeä ivallista hymyään. Hänestä oli tullut valituksia osaston työntekijöiltä ja firman pitkäaikaisilta asiakkailta, yhdeltä jos toiselta ja viimein itse pääjohtajalta. Olin kutsunut hänet konttoriini ja yrittänyt valottaa asian monimuotoisuutta ja ajankohtaisuutta. Aivan kuten arvelinkin hänen käsityksensä koskien ylitöitä, asiakaspalvelua, hymyilyä ja kättelyä oli totisesti nurinkurinen.

 

Hänen pistävät silmänsä kahlitsivat ilmeitteni moninaisuuden ja huomasin kaivelevani nenääni. Täysin estottomasti. Samaa olivat valittaneet työtoverit, alaiset ja liikekumppanit. Hänellä oli pirullinen ote vastapelurin tajuntaan. Hän antoi jonkinlaisia sisäisiä sähköiskuja ja niin kaivelit nenää, korvaa tai viisaudenhammastasi ja ihailit saalistamiasi tuotoksia. Kesken neuvottelun aloit raapia päätäsi, ravistella hilsehiukkasia luentokansion päälle tai etsiä antaumuksella kaksihaaraisia.

 

Ja hän nauroi. Ei ääneen, mutta jokainen läsnäolija saattoi havaita, että hän oli tukehtumassa omaan ilkkuunsa ja silmäluomen venyttelyyn keskittynyt asiakas palasi nolona ja nolattuna keskustelemaan yrityksen saneerauksen vaihtoehdoista, kesken olevien kauppojen liikesalaisuuksista.

 

Hänet oli saatava ulos firmasta. Pääjohtaja oli asettanut minut saneerauslautakunnan puheenjohtajaksi. Kokouksia oli pidetty kymmeniä. Lakimies oli tutkinut kaikki pykälät. Tänään olin päätynyt puhuttelemaan osastosihteeriä ja lukenut vihdoin pääjohtajan allekirjoittaman kirjallisen erottamispäätöksen, johon kuului ennennäkemätön kultainen, etten sanoisi, platinainen kädenpuristus.

 

– Myönnän teidän olevan oikeassa, osastosihteeri vastasi lavean puheeni päätteeksi.

– Kiitos, sanoin hämmentyneenä.

– Kiitos on minun puolellani.

– Kiitän sinua erinomaisesta työstä, hän jatkoi ja nousi tuolista.

 

Hän ojensi kätensä lisäten hämmennystäni, sillä olin varautunut raivokohtaukseen, itkuun ja uhkauksiin.

 

Hän lähti.

 

Kaivoin tietokoneeni takaa pölysokeripussin. Nuolaisin oikeaa peukaloni, kastoin sitä pussiin ja panin sen ohuen valkoisen sokeritomun peittämänä suuhuni.